10. Jeesuksen paluu

Jeesus Kristus tempaa lupauksensa mukaan seurakuntansa luokseen, minkä jälkeen hän tulee kuninkaana hallitsemaan koko maailmaa. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan. Tämä on vanhurskaiden ikuinen osa.

Kristikunnan näkemyksiä Jeesuksen toisesta tulemuksesta

Jeesuksen toisen tulemuksen odotus on kuulunut kristilliseen uskoon jo seurakunnan synnystä lähtien. Siihen liittyy läheisesti opetus seurakunnan ylöstempaamisesta ja niin sanotusta suuresta ahdistuksen ajasta.[1]

Seurakunnan ylöstempaamisen ajankohdasta on esitetty yleensä kolmenlaisia näkemyksiä:

1. seurakunta temmataan Kristuksen luokse taivaaseen ennen suurta ahdistusta,

2. seurakunta temmataan Kristuksen luokse taivaaseen ahdistuksen ajan puolivälissä ennen sen vaikeimpia vaiheita ja

3. seurakunta temmataan Kristusta vastaan ahdistuksen ajan lopussa, kun Kristus saapuu näkyvästi maan päälle.

Kaksi ensimmäistä näkemystä sisältävät ajatuksen Kristuksen kaksivaiheisesta tulemuksesta, kun taas kolmas näkemys sisältää vain yhden tulemuksen. Näin ollen käsitysten keskeinen ero on siinä, tuleeko Kristus useammin kuin vain kerran ahdistuksen ajan lopussa. Näkemyserojen taustalla on erilaisia eksegeettisiä kysymyksiä ja niiden tulkintoja sekä raamattuteologisia lähtökohtia.

Ajatukseen kahdesta tulemuksesta (seurakunnan ylöstempaus ja Kristuksen paluu) liittyy erilaisia näkemyksiä lopunaikojen yksityiskohdista, joita selitetään useilla raamatunkohdilla. Pääasialliset perusteet edellä mainituille näkemyksille Jeesuksen tulemuksesta ovat:

1. lopunajan ahdistus nähdään ainutlaatuisena tapahtumana, joka liittyy Israelin pelastumiseen ja poikkeaa muusta seurakunnan kokemasta yleisestä ahdistuksesta,[2]

2. varsinaiset ylöstempaustekstit poikkeavat muista Jeesuksen tulemusta käsittelevistä raamatunkohdista siinä määrin, että niiden ajatellaan puhuvan eri asioista,[3]

3. tietyt Raamatun tekstit viittaavat seurakunnan poissaoloon suuresta ahdistuksesta,[4]

4. Herran tulemuksen ymmärretään tapahtuvan minä hetkenä tahansa, eli se ei vaadi enää minkään profetian täyttymistä.[5]

Ne, jotka puoltavat näkemystä Jeesuksen yhdestä ja kertakaikkisesta tulemuksesta, jättävät lopunaikoihin liittyviä yksityiskohtia avoimeksi, mutta korostavat paluun tapahtumien moninaisuutta ja samanaikaisuutta. Näkemystä perustellaan seuraavasti:

1. ylöstempaustekstien erilaisuus ymmärretään Jeesuksen tulemusta kuvaavia tekstejä täydentävinä, jolloin ei ole tarvetta olettaa kahta eri tulemusta – on vain yksi kertakaikkinen paluu,[6]

2. lopunajan ahdistus ei poikkea muista seurakunnan historiaan liittyvistä ahdistuksista ja vainoista. Sen tähden lopun ajan ahdistus ei ole syy poistaa seurakuntaa maan päältä,[7]

3. ahdistuksen ajassa olevat Jumalan ihmiset ymmärretään seurakunnaksi eikä pelkästään kääntyneiksi juutalaisiksi,[8]

4. osa tämän näkemyksen edustajista ei välttämättä näe Herran tulemusta yhtä välittömänä kuin kahden tulemuksen ajattelussa.

Suomen helluntailiikkeen näkemyksiä Jeesuksen toisesta tulemuksesta

Suomen helluntailiikkeessä yleinen näkemys seurakunnan ylöstempaamisen ajankohdasta on ollut seurakunnan tempaaminen taivaaseen ennen aikakauden lopun ahdistuksia. Viime vuosikymmeninä myös toisenlaiset lopun ajan tulkinnalliset vaihtoehdot ovat alkaneet yleistyä.

Koska seurakunnan ylöstempauksen ajankohdan määrittely on eksegeettisesti kiistanalainen ja koska raamatunselityksemme on vajavaista, tämän opillisen kysymyksen yksityiskohtaisessa tulkinnassa tulee välttää liiallista tiukkuutta ja vastakkainasettelua.

Perinteisesti Suomen helluntailiikkeessä on uskottu, että Jeesus palaa takaisin ennen tuhatvuotista valtakuntaa. Tähän liittyy myös näkemys, että tiettyjen merkkien tulee tapahtua ennen kuin Jeesus palaa takaisin maan päälle hallitsemaan kuninkaana: evankeliumi julistetaan kaikille kansoille,[9] suuri vaivanaika kohtaa ihmiskuntaa,[10] väärät messiaat ja profeetat tekevät tunnustekoja ja ihmeitä,[11] antikristus ilmaantuu[12] ja Jumalan Israelille antamat lupaukset toteutuvat.[13]

Jeesuksen paluun odotus antaa kristityille kestävän toivon oikeudenmukaisuuden toteutumisesta, lopullisesta pelastuksesta ja koko luomakunnan vapautumisesta synnin kirouksesta. Olennaista Herramme Jeesuksen Kristuksen paluussa on hänen seurakuntansa odotuksen ja kaipauksen täyttymys. Elävän kristillisyyden yksi tuntomerkki on aina ollut Jeesuksen ilmestyminen omilleen ja hänen hallitsemansa uuden aikakauden koittaminen. Tätä ilmensi jo varhaiskristillinen tervehdys: ”Tule Herra Jeesus”.[14]

Yksimielisiä ollaan siitä, että Jeesuksen paluu on oleva yhtäkkinen, näkyvä, persoonallinen ja ruumiillinen.[15] Jeesuksen paluu ei siis tarkoita vain sitä, että ihmiset alkavat seurata hänen opetustaan ja rakastavaa esimerkkiään vaan sitä, että sama Jeesus, joka lähti kerran Öljymäeltä taivaaseen, palaa henkilökohtaisesti hallitsemaan Herrana ja Kuninkaana. Vaikka Raamattu lupaa, että Jeesuksen kuninkaallinen paluu on varmasti tapahtuva, kukaan ihminen ei voi tarkalleen tietää, milloin se tapahtuu.[16]

Uusi taivas ja uusi maa vanhurskaiden ikuisena osana

Suomen helluntailiike on perinteisesti edustanut uskoa konkreettiseen uuteen taivaaseen ja maahan, jossa vanhurskaat saavat ikuisen osan ylösnousemusruumiissa.[17]

Ikuinen elämä viittaa myös elämän laatuun. Elämä uudessa taivaassa ja maassa on oleva täynnä iloa ja merkitsee vapautta kaikesta synnistä, kärsimyksestä, sairaudesta ja surusta.[18]

Vanhurskaiden osaa Uudessa Jerusalemissa kuvaavat Jumalan läsnäolo ja hänen näkemisensä,[19] Jumalan palvominen ja ylistäminen,[20] hallitseminen,[21] lepo[22] ja yhteys muiden vanhurskaiden kanssa.[23]

Ikuinen elämä Uudessa Jerusalemissa merkitsee Jumalan kansan lopullisen päämäärän saavuttamista, mikä tuo mukanaan täydellisen ilon ja täyttymyksen.

[1] 1. Tess. 4:16–17; Matt. 24:21–22.
[2] Jaakobin ahdistus (Jer. 30:7), Sak. 12:10, Room. 11:25–27.
[3] Käytetyt ylöstempaustekstit ovat yleensä 1. Tess. 4:16–17; Joh. 14:3; 1. Kor. 15:51–52; Jeesuksen tulemukseen viittaavia tekstejä ovat esimerkiksi Matt. 24:27; 2. Tess. 1:7–8.
[4] 1. Tess. 1:10; 5:9; Luuk. 21:36; Ilm. 3:10.
[5] Esimerkiksi Matt. 25:13.
[6] 1. Tess. 4:16–17; 1. Kor. 15:51–52.
[7] Joh. 16:33; Apt. 14:22.
[8] Matt. 24:29–31.
[9] Mark. 13:10; Matt. 24:14.
[10] Matt. 24:15–22; Mark. 13:7–8.
[11] Matt. 24:23–24; Mark. 13:22.
[12] 2. Tess. 2:1–10; 1. Joh. 2:18.
[13] Room. 11:26–27
[14] Ilm. 22:20.
[15] Matt. 24:30, 37; Apt. 1:11; Jaak. 5:8; Ilm. 1:7.
[16] Mark. 13:32–33.
[17] 1. Kor. 15:35–56; 1. Tess. 4:13–17, Ilm. 21:1–4, Ilm. 21:9–14.
[18] Ilm. 21:4.
[19] Ilm. 21:3; 1. Kor. 13:12; 1. Joh. 3:2.
[20] Jes. 6:2–3; Ilm. 19:1–8.
[21] Matt. 19:28; Luuk. 22:28–30.
[22] Hepr. 4:9–11.
[23] Hepr. 12:22–24.