Sydämellä afgaanit – Yhteinen näky kantaa Juha ja Kirsi Lehtoa

(3.5.2023) Suomen Helluntaikirkon monikulttuurisuusasiantuntijana työskentelevä Juha Lehto kertoo, että afganistanilaiset ovat olleet hänen ja vaimonsa Kirsin sydämellä jo 1980-luvulta asti.

– Löysimme kuitenkin itsemme Afrikasta, missä asuimme kymmenen vuotta, ja sen jälkeen asuimme Lähi-Idässä viisi vuotta.

Juha Lehto lähti Etiopiaan Timoteus-lähetiksi ja suomalaisten lasten opettajaksi vuonna 1997. Aiottu puolentoista vuoden oleskelu muuttuikin kuudeksi vuodeksi, kun Lehtoja pyydettiin jäämään kehitysyhteistyöhön vahvistamaan ja tukemaan paikallisia seurakuntia.

Kun lukee Uutta testamenttia, sieltä löytyy paljon viittauksia alueelliseen yhteistyöhön.

Etiopiaa seurasivat vuodet Ugandassa ja Tansaniassa. Raamattukoulutyö, kehitysyhteistyövastuut, paikallisten seurakuntien ja kansallisen kirkkokunnan rakenteiden vahvistaminen kuuluivat heidän toimenkuvaansa.

– Paikallisen työn saaminen itsenäiseksi työksi, omille jaloilleen, pois lähetysriippuvuudesta oli iso työ, Juha Lehto sanoo.

– Mutta se oli samalla myös näköalapaikka siihen, miten merkityksellistä Fidan toiminta on ollut maailmalla ja miten monesta lähetyskentillä toteutetusta toiminnasta voisi ottaa oppia myös täällä kotimaassa. Seurakuntien alueellinen yhteistoiminta, holistisen palvelun ajatus ja sosiaalinen vastuu ovat sitä, mihin pitäisi pyrkiä laajemmin myös Suomessa.

Juha Lehdon mukaan lähetyskentillä sellainen diakonia, jossa ihmisiä tavoitetaan palvelemalla heitä käytännössä – ei vain sanoilla – ja vastaamalla heidän käytännön tarpeisiinsa, on arkipäivää.

– Siellä osataan hyödyntää yhteiskunnan tarjoamia resursseja, kehittää erilaisia hankkeita ja sosiaalisia projekteja. Samoja elementtejä voitaisiin hyödyntää täällä kotimaassakin enemmän, Juha ehdottaa.

– Afrikassa kukaan ei kyseenalaistanut esimerkiksi sitä, että toimijana on kansallinen helluntaikirkko ja etteikö tarvittaisi yhteisiä rakenteita. Suomessa helluntaikirkon rakentuminen on ollut kivuliasta ja se on vienyt historiallisista syistä pitkään. Varauksellisuus kansallista kirkkoa kohtaan täällä on tuntunut oudolta.

Lehto näkee, että Pohjoismaissa on tulkittu seurakuntien itsenäisyys liian tiukasti.

– Kun lukee Uutta testamenttia, sieltä löytyy paljon viittauksia alueelliseen yhteistyöhön ja vahvaan työn koordinaatioon, muun muassa Juudean, Galatian, Makedonian ja Akhaian alueilla, hän mainitsee.

– Omien resurssien varjeleminen itsellä itsekkäästi ei ole kasvun tie. Voima ja kasvu löytyvät yhteistyöstä.

Lehdon mielestä pienten seurakuntien vahvistaminen ja yhteyden kasvattaminen ei voi jäädä vain vuosittaisten työntekijäpäivien varaan.

– Tarvitaan uudenlaista alueellista yhteistyötä, pienten seurakuntien toimintamahdollisuuksien vahvistamista ja yhteisöllisyyden kokemuksia.

Afrikan-vuosilta merkityksellisenä Juha muistaa erityisesti lähetysnäyn herättämisen ja vahvistamisen sekä siihen liittyvät koulutukset. Afrikassa havahduttiin siihen, että hekin voivat vastaanottaa ihmisiä muualta ja lähettää lähetystyöntekijöitä.

Afrikan jälkeen Lehtojen tie vei Lähi-itään, jossa haasteet olivat osittain samanlaisia, mutta erojakin oli.

Siinä missä afrikkalaiseen helluntailiikkeeseen kuului satojatuhansia ihmisiä ja toiminta oli pitkälti kansallisten johtajien käsissä, Lähi-idässä seurakunnat olivat pieniä ja painivat ulkoisten haasteiden kanssa.

– Eräs seurakunta halusi perustaa päiväkodin ja aloittaa siellä esikoulutoiminnan. Mukaan tuli lapsia eri taustoista, eri kansanryhmistä, joiden välissä oli jännitteitä, mutta esikoulussa lapset pystyivät olemaan samassa luokassa. Näimme siellä, miten seurakunnan on mahdollisuus vaikuttaa voimakkaasti myös yhteiskunnallisella tasolla, ja sitä kaipaan myös Suomeen lisää.

Vuodet Lähi-idässä antoivat valmiuksia myös Suomeen saapuneiden pakolaisten kohtaamiseen.

– Olimme asuneet suhteellisen turvallisella alueella Pohjois-Irakissa ja tiesimme, että kaikki tänne Suomeen tulleet eivät tulleet välittömästä kuolemanvaarasta, vaan mukana oli myös elintasopakolaisuutta, Juha kertoo.

– Toisaalta pitkäaikainen, sisällissodanomainen kriisi vaikutti ihmisten haluun lähteä muualle. Meille on ollut heidän kohtaamisessaan etua siitä, että olemme nähneet, mistä he ovat tulleet.

Juha palasi Suomeen 2016 Fidan Lähi-idän ja Keski-Aasian aluepäällikön tehtävistä. Suomeen palattuaan hän työskenteli osa-aikaisesti Fidassa ja kiersi afganistanilaisen evankelistan kanssa seurakuntia.

Suomen Helluntaikirkon monikulttuurisuusasiantuntijana Juha on toiminut vuodesta 2021 alkaen.

– Ajattelen, että tämä nykyinen tehtäväni ei ole se, mistä aikanaan jään eläkkeelle, vaan vielä kyselen, mitä muuta elämä eteen tuo.

Ensimmäisen kerran mahdollisuus tehdä työtä afganistanilaisten parissa avautui Juhalle ja Kirsille vuosina 2015–2016, kun niin sanotun pakolaiskriisin seurauksena afgaaneja saapui suurin joukoin Suomeen.

– Yhteisen palvelumahdollisuuden etsiminen on ollut meille tärkeää, vaikka ei aina ihan helppokaan prosessi. Me olemme yksikkö, teemme työtä yhdessä, ja lapsettomana pariskuntana meillä on ollut yhteinen juoksu, Juha sanoo.

– Jossakin vaiheessa, kun Kirsin rooli lähetyskentällä ei ollut selkiytynyt, meidän piti palata Suomeen etsimään sitä, mikä on yhteinen näky ja tehtävä. Edelleen haluamme yhdessä etsiä mahdollisuuksia, miten molemmat voimme palvella ja toteuttaa kutsumustamme.

Juha toteaa, että Jumalan aikataulut ovat erilaisia kuin ihmisten.

– Odottelemme, vieläkö meille avautuu mahdollisuus olla enemmän afganistanilaisten parissa ja missä se olisi. Mitkä ovat ne askeleet, joita otamme yhdessä seuraavaksi? Mahdollisuus saattaa avautua uusien verkostojen kautta, joihin olemme päässeet mukaan.

Juha ja Kirsi asuvat Vääksyssä. Juha on koulutukseltaan luokanopettaja. Helluntaikirkon monikulttuurisuusasiantuntijan työ vie Juhan työajasta 40 prosenttia. Lahden helluntaiseurakunnalle Juha tekee työajastaan 20 prosenttia, ja toinen 20 prosenttia on varattu uuden yhteiskristillisen lähetyskoulutusohjelman tekemiseen.

Kirsi on koulutukseltaan sosiaalikasvattaja, ja tällä hetkellä hän työskentelee Lammin SPR:n vastaanottokeskuksessa.

Kirjoittaja Pirjo Raunio on Helluntaikirkon Monikulttuurisuustoimikunnan jäsen, Julkaistu 3.5.2023 RV-lehdessä nro 18 /2023, kuva Esko Matikainen