Diakonia – käytännön rakkautta
Suomen helluntaiseurakunnissa on tehty vuosikymmenien ajan palvelutyötä, jota nykyään kutsutaan diakoniaksi. Toiminta kohdistui pitkään lähinnä oman seurakunnan jäseniin, esimerkkeinä sielunhoito, vierailut sairaiden luona, ehtoollisen vienti vanhuksille sekä ystäväpalvelu. Viimeistään 1990-luvun lamasta lähtien palvelutyö on suuntautunut laajasti myös seurakunnan ulkopuolella oleviin lähimmäisiin. Heitä autetaan muun muassa ruokajakelun, päihdekuntoutuksen ja kuntouttavan työtukitoiminnan muodossa. Lisäksi seurakunnissa palvelee monia ihmisiä sellaisissa hallinnollisissa ja taloudellisissa tehtävissä, joita voi kutsua luonteeltaan diakonisiksi.
Seurakuntien toimintaympäristön muuttuessa myös diakoniatyöstä on tullut nykyisin yhä monimuotoisempaa ja vaativampaa. Esimerkiksi mielenterveysongelmat ovat yleistyneet, ja elämäntapamuutosten myötä ihmisten elämään on tullut uudenlaisia haasteita.
Maahanmuutto on lisännyt seurakuntien ja koko yhteiskunnan monimuotoisuutta, ja digitalisaatio on muovannut sekä auttajien että autettavien elämää. On syntynyt tarve diakonisen palvelutyön syvempään ja laajempaan ymmärtämiseen sekä sen käsitteelliseen määrittelyyn.
Diakoninen palvelu Uudessa testamentissa
Palveleminen on keskeinen asia kristinuskossa, sillä jokainen kristitty on kutsuttu palvelemaan Kristusta ja muita ihmisiä.1 Uudessa testamentissa tärkeimmät palvelemiseen liittyvät kreikan sanat ovat diakonia (palveleminen), diakoneō (palvella) ja diakonos (palvelija), joita käytetään laajasti erilaisten seurakunnallisten tehtävien yhteydessä. Sanoja käytetään niin Jeesuksesta, apostoleista ja Paavalin matkatovereista kuin paikallisseurakuntien johtajista ja jäsenistä puhuttaessa.2
Uuden testamentin palvelukategoriaan kuuluu muitakin termejä. Esimerkiksi orjaa (doulos) ja palvelijaa (diakonos) käytetään vaihtelevasti toistensa synonyymeinä.3 Samoin palvelemiseen liittyvät monet muutkin auttamista tarkoittavat sanat.
Diakonian sanaperheellä Uudessa testamentissa kuvataan esimerkiksi toistuvan taloudellisen tai elintarvikeavun antamista sitä tarvitsevalle yksilölle tai ryhmälle4 sekä erilaisia yksittäisiä palveluksia tai toimeksiantoja. Viimeksi mainittuja edustaa esimerkiksi Jerusalemin uskoville annetun rahalahjan kokoaminen ja perille toimittaminen.5
Toisaalta diakon-sanaperheellä viitataan myös Jeesuksen seuraajien tavanomaiseen keskinäiseen palvelemiseen.6 Erityisesti Paavalin kielenkäytössä diakonia toimii usein synonyyminä muille toimintaa kuvaaville ilmaisuille, kuten ”tehtävä” tai ”työ”.
Edellä kuvattujen merkitysten lisäksi diakonos (palvelija) -sanaa käytetään Uudessa testamentissa erityisestä seurakunnallisesta tehtävästä, johon yhteisöt asettivat sopivaksi katsomiaan jäseniä. Filippiläiskirjeessä ja Ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle diakonin tehtävä esitetään toisena seurakunnallisena luottamustoimena vanhimman eli kaitsijan (presbyteros, episkopos) rinnalla.7 Lisäksi Paavali mainitsee Roomalaiskirjeessä ”Kenkrean seurakunnan palvelijan” Foiben,8 jonka yleisesti uskotaan toimineen tässä erityisessä palvelutehtävässä.
Niin ikään diakonin palvelutehtävän tyyppiseen toimeen asettamisesta näyttää olevan kyse Apostolien tekojen 6. luvun jakeissa 1–7, vaikka diakonos-substantiivia ei tässä tekstiyhteydessä käytetäkään. Jakeissa kerrotaan, kuinka Jerusalemin seurakuntaan kuuluneet hellenistiset eli kreikkaa puhuvat lesket kokivat syrjäytyvänsä päivittäisestä avustusten jakamisesta ja toivat asian apostoleille tiettäväksi. Apostolit ratkaisivat ongelman valitsemalla seitsemän miestä, jotka alkoivat organisoida ja toteuttaa avustusten jakelua. Filippiläiskirjeen jakeen 1:1 monikkomuoto viittaa siihen, että myös myöhemmin yksittäisessä seurakunnassa oli useita diakoneja.
Diakonin eli seurakuntapalvelijan toimenkuvasta Uudessa testamentissa kerrotaan niukasti. Lyhyistä maininnoista syntyy kuva, että samalla kun vanhimmille kuului päävastuu paikallisseurakuntien opettamisesta ja johtamisesta,9 seurakuntapalvelijan tehtävä näyttää painottuneen käytännön asioista huolehtimiseen. Seurakuntapalvelijat toimivat vanhinten/kaitsijoiden apuna mutta tekivät heille uskottuja toimia myös itsenäisesti. Tehtävään voi olettaa kuuluneen muun muassa avustusten jakamista seurakunnan vähävaraisille jäsenille. Sen sijaan esimerkiksi opettamista seurakuntapalvelijoiden tehtävään ei ainakaan laajemmin näytä sisältyneen, sillä Paavali ei edellyttänyt seurakuntapalvelijaksi valittavilta henkilöiltä opetustaitoa toisin kuin vanhimmilta/kaitsijoilta.10 Käsitystä tukee myös Apostolien tekojen 6. luvun maininta, jonka mukaan avustuksista vastaavan palvelutehtävän perustaminen nähtiin tarpeelliseksi, jotta apostolit voisivat keskittyä rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen. Tosin tuossa yhteydessä tehtävään asetetuista henkilöistä Stefanos ja Filippos kuvataan myöhemmin myös evankelioimassa ja pitämässä puheita.11
Varhaisissa seurakunnissa diakonien palvelutyö näyttää kohdistuneen yleensä toisiin seurakuntalaisiin. Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukaan rakkaudellisen palvelun tulee kuitenkin kohdistua myös seurakunnan ulkopuolella oleviin ihmisiin.12 Näin ollen varhaisten kristillisten yhteisöjen diakonit tekivät hyvää varmasti mahdollisuuksiensa mukaan myös muille, vaikka siitä ei mainintoja Uuteen testamenttiin ole jäänytkään.
Sekä Apostolien teot että Ensimmäinen kirje Timoteukselle kuvaavat sitä, että palvelutyöhön asetettavan henkilön tulee tuntea uskon perusasiat ja hänen elämänsä tulee olla moraalisesti moitteetonta ja esimerkillistä. Apostolien tekojen 6. luvussa päivittäisten avustusten jakamisesta huolehtimaan valittiin henkilöitä, joilla on hyvä maine ja jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä.13 Ensimmäisen Timoteuskirjeen mukaan diakoniksi nimitettävän henkilön on tunnettava ”uskon salaisuus” ja oltava vilpitön ja raitis. Lisäksi hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään.14 Samassa yhteydessä Paavali ohjeistaa seurakuntia varmistumaan ennen henkilön tehtävään asettamista, että hän on siihen sopiva. Tämäkin kertoo tehtävän tärkeydestä.
Huomiota Paavalin kuvailemien ominaisuuksien luettelossa herättää se, että diakonien ja vanhinten/kaitsijoiden edellytykset tehtävään ovat lähes samat.15 Myös tämä osoittaa, että diakoneilla oli merkittävä rooli varhaisissa seurakunnissa.
Uudessa testamentissa diakonos-termiä käytetään sekä miehistä että naisista, ja ainoa nimeltä mainittu erityisessä palvelutehtävässä toiminut henkilö on nainen, edellä mainittu Foibe. Lyhyen maininnan perusteella Foiben roolia omassa kotiseurakunnassaan on kuitenkin vaikea määritellä tarkasti. Luonnehtiessaan toisaalla diakonin tehtävään sopivan henkilön ominaisuuksia Paavali toteaa, että tällaisen henkilön tulee olla ”yhden vaimon mies”.16 Ilmaisun merkityksestä on esitetty erilaisia tulkintoja, mutta yleensä tämä määritelmä nähdään moraalisena eikä henkilön sukupuolta tai aviosäätyä koskevana linjauksena.17 Tulkintaa tukevat Uuden testamentin muut maininnat naisten monenlaisista tehtävistä seurakunnissa18 sekä varhaisen kirkkohistorian myöhemmät maininnat naisdiakoneista.
Apostolien ajan jälkeisissä seurakunnissa diakonien toimenkuva edelleen kehittyi, ja tuon ajan kristillisissä teksteissä heihin viitataan seurakuntien kaitsijoiden (episkopos) rinnalla. Esimerkiksi ensimmäisen kristillisen vuosisadan lopulla kirjoitetussa Didakhessa kristittyjä opastetaan valitsemaan itselleen kaitsijoita ja diakoneja, jotka eivät ole rahanahneita vaan maltillisia, rehellisiä, kokeneita ja ”Herran arvoisia”. Tekstin mukaan: ”He [kaitsijat ja diakonit] ovat teidän kunnianarvoisia miehiänne profeettojen ja opettajien rinnalla.”19
Myöhemmistä lähteistä tiedetään, että alkukristillisten vuosisatojen diakonit hoitivat avustustoimintaan, seurakunnallisiin toimituksiin, jumalanpalvelusten järjestämiseen, kasteopetukseen, taloudenhoitoon sekä seurakuntien välisten yhteyksien hoitamiseen liittyviä tehtäviä.20
Diakonia Suomen helluntaiseurakunnissa
Suomen helluntaiseurakunnissa diakonin tehtävänimikettä on käytetty historian aikana vaihtelevasti. Liikkeen alkuvaiheessa monissa seurakunnissa diakoneja oli selvästi enemmän kuin vanhimpia, ja diakoneiksi kutsuttiin esimerkiksi alueellisten rukouspiirien johtajia. Kun myöhemmin siirryttiin käyttämään enenevästi vanhin-nimikettä, monissa seurakunnissa diakonien määrä romahti. Samalla diakonia-terminologiaa alettiin käyttää lähinnä erilaisista käytännön lähimmäisenrakkautta ilmentävistä palvelutehtävistä.
Toisinaan diakoneiksi on kutsuttu myös ”koevanhimpana” palvelevia henkilöitä, ja tällöin diakonin tehtävä on nähty eräänlaisena välivaiheena ennen vanhimmaksi asettamista.
Tätä kirjoitettaessa tilanne seurakunnissa on kirjava. Yhtäältä diakoniseksi luonnehdittava palvelutyö on monipuolista ja hyvinkin kehittynyttä, toisaalla sitä on vähän ja se on organisoimatonta. Viimeksi mainituissa tapauksissa yksi syy voi olla se, ettei seurakunnissa ole asetettu ihmisiä diakonin tehtävään.
Uuden testamentin ja varhaisten seurakuntien esimerkin perusteella voimme ymmärtää, että myös nykyajan seurakunnissa tarvitaan diakoneja palvelemaan kristittyjä vanhinten ja pastoreiden rinnalla. Uuden testamentin esikuvien mukaisesti diakonin toimenkuva voi sisältää erilaisia käytännön lähimmäispalvelun muotoja, mutta yhtä hyvin tehtävään voi sisältyä esimerkiksi sielunhoidollisia, hallinnollisia, taloudellisia ja viestinnällisiä vastuita. Kun vanhimmille ja pastoreille kuuluu päävastuu seurakunnan opettamisesta ja yleisestä johtamisesta, diakonien tehtävä on soveltaa opetusta käytäntöön oman armoituksensa mukaan eri palvelutehtävissä toimien.
Samalla on syytä tiedostaa, että kaikki palvelu, jota diakonit tekevät, on tehtävän laadusta riippumatta hengellistä palvelutyötä.
Jeesuksen ja apostolien opetuksen mukaisesti helluntaiseurakunnissa halutaan palvella paitsi omia seurakunnan jäseniä myös niitä lähimmäisiä, jotka eivät kuulu seurakuntaan. Tarvetta tällaiselle ulospäin suuntautuvalle diakonialle synnyttävät muun muassa väestön ikääntyminen, yksinäisyyden lisääntyminen, maahanmuutto sekä monien suomalaisten kokemat taloudelliset vaikeudet, jopa köyhyys. Luontevia vastauksia näihin haasteisiin ovat esimerkiksi ystäväpalvelutoiminta, sielunhoito, maahanmuuttajien kotoutumisen tukeminen, avustustyö sekä erilaiset yksilöiden elämänhallintaa ja yhteiskuntaan integroitumista vahvistavat hankkeet. Kaikki tämä on käytännöllistä palvelua, joka kohdistuu tarpeen mukaan yksilöön, johonkin tiettyyn ihmisryhmään tai koko yhteiskuntaan.
Kuten todettua, Uudessa testamentissa diakonos-termiä käytetään sekä miehistä että naisista. Lisäksi varhaisissa seurakunnissa naiset toimivat hyvin monenlaisissa palvelutehtävissä. Siksi nykyäänkään ei ole syytä rajata diakonin tehtävää sukupuolen perusteella. Sen sijaan on tärkeä kiinnittää huomiota siihen, että diakoniatehtävissä palvelevat henkilöt ovat henkisesti ja hengellisesti kasvaneita ja tasapainoisia ihmisiä, joilla on hyvä maine. Hengen täyteys diakonin elämässä näkyy terveenä armolahjojen käyttämisenä, Hengen hedelmänä ja erilaisina hyveinä, jotka mahdollistavat rakentavan vuorovaikutuksen ja sielunhoidollisen yhteyden toisten ihmisten kanssa.
Diakonina palvelevan henkilön asenne ja vuorovaikutustaidot vaikuttavat myös hänen kykyynsä verkostoitua. Kun diakoni heijastaa Hengen hedelmää asenteensa ja toimintansa kautta, se toimii todistuksena ympärillä oleville ihmisille, olipa diakonin toimenkuva mikä tahansa.
Vaikka monia diakonin tehtävässä tarvittavia taitoja on mahdollista kartuttaa opiskelemalla, Hengen täyteyttä, Hengen hedelmää ja hyvää mainetta ei voi korvata mikään opiskeltu taito tai toimintatapa.
Diakoniksi asetettavan henkilön sopivuudesta tulee varmistua aina ennalta. Tämä Paavalin periaate on edelleen ajankohtainen. Lisäksi diakonin valintaprosessin on hyvä olla koko seurakunnan tiedossa. Kun valinta on tehty, uusi diakoni tai diakonit tulee asettaa tehtäväänsä siunaamalla heidät yleisessä seurakunnan kokouksessa. Julkinen tehtävään siunaaminen pitää samalla esillä diakonian merkitystä seurakuntaelämässä.
Osa diakoneista toimii tehtävässään seurakunnan palkkaamana, osa vapaaehtoisena. Vaikka käytännön diakoniatyössä olisi mukana suuri joukko seurakuntalaisia, selvyyden vuoksi diakoni-nimike on syytä varata tehtävään erikseen asetetuille henkilöille vanhin- ja pastori-nimikkeiden tapaan.
Kuten jo varhaisessa Jerusalemin seurakunnassa, myös nykyään diakoniatyö on syytä organisoida. Silloin seurakuntayhteisö pystyy tukemaan jäseniään ja myös muita lähimmäisiä kokonaisvaltaisesti.
Kirjallisuus
Collins, John N. 1990. Diakonia. Re-interpreting the Ancient Sources. Oxford University Press.
Fee, Gordon 1984. 1 & 2 Timothy, Titus. Understanding the Bible Commentary Series. Hendrickson.
Fee, Gordon D. & Stuart, Douglas 2014. Kirjojen kirja – Avaimia Raamatun tulkintaan. Toinen, uudistettu laitos. Suom. Matti Kankaanniemi ja Iso Kirja -opisto. Aikamedia.
Huttunen, Niko & Salminen, Joona & Tervahauta, Ulla (toim.) 2020. Apostoliset isät – Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura.
Latvus, Kari. 2017. Diaconia as Care for the Poor? Critical Perspectives on the Development of Caritative Diaconia. Kirkon tutkimuskeskus.
1) Esim. Mark. 9:35; Joh. 12:26; Gal. 5:13. 2) Room. 15:8; 1. Kor. 3:5; Ef. 4:12; 6:21; Hepr. 6:10; 1. Piet. 4:10–11. 3) Esim. Mark. 9:35, vrt. 10:44; 1. Kor. 9:19. 4) Esim. Luuk. 8:3; Ap.t. 6:1–2. 5) Esim. Ap. t. 11:29; 12:25; 2. Kor. 8.–9. 6) Esim. 1. Kor. 16:15; Hepr. 6:10. 7) Fil. 1:1; 1. Tim. 3:1–13. 8) Room. 16:1–2. 9) Esim. Ap. t. 20:28–31; 1. Tim. 3:1–7; 5:17; 1. Piet. 5:1–5. 10) 1. Tim. 3:2; Tit. 1:9. 11) Ap. t. 7; 8:5–13, 26–40. 12) Esim. Matt. 5:16, 43–48; Gal. 6:9–10. 13) Ap. t. 6:3. 14) 1. Tim. 3:8–13. 15) Vrt. 1. Tim. 3:1–7; Tit. 1:6–9. 16) 1. Tim. 3:12. 17) Näin esim. Fee 1984, 88–89. 18) Esim. Ap. t. 18:26; Room. 16:7; 1. Kor. 11:5; Fil. 4:2–3. 19) Huttunen & Salminen & Tervahauta 2020, 135. Teoksessa kreikan episkopos (kaitsija) on suomennettu piispaksi. 20) Latvus 2017, 63–67.