Nykyään noin 47 prosenttia suomalaisista kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Suurissa kaupungeissa niiden osuus on vielä tätäkin suurempi. Kun mukaan lasketaan yksinhuoltajaperheet, joissa on yksi aikuinen ja vähintään yksi lapsi, osuus nousee reilusti yli puoleen kaikista kotitalouksista.
Yksin eläminen tai yksinhuoltajuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita yksinäisyyttä. Monet yksin elävät ovat hyvin aktiivisia toimijoita sekä seurakunnissa että muissa yhteisöissä. Silti yksinäisyyden kokemus nousee todennäköisesti helpommin esiin silloin, kun aikuinen elää ilman toista aikuista rinnallaan. Oma lukunsa on myös yksinäisyyttä kokevat lapset ja nuoret.
Mitä tämän pitäisi merkitä seurakunnille?
Seurakunnissa puhumme usein perhetyöstä, lapsi-, varhaisnuoriso- ja nuorisotyöstä sekä avioliittotyöstä. Jokainen näistä ihmisryhmistä on arvokas, ja heidän hyvinvointinsa sekä tavoittamisensa evankeliumilla kuuluu oleellisesti seurakunnan tehtävään. Silti on aiheellista kysyä, ohjaako painotuksiamme se, että suuri osa seurakuntien työntekijöistä elää itse perhe-elämää. Luommeko huomaamattamme kuvaa onnistuneesta elämästä, johon kuuluvat puoliso ja lapset?
Samalla jää liian vähälle huomiolle se, kuinka paljon seurakunnissa on yksin eläviä ihmisiä. Heihin kuuluu opiskelijoita ja nuoria aikuisia, jotka eivät ole vielä löytäneet puolisoa, mutta myös niitä, jotka ovat valinneet elää yksin tai joille sopivaa puolisoa ei yksinkertaisesti ole löytynyt. Mukana on eronneita sekä ihmisiä, jotka kokevat yksinäisyyttä jopa avioliitossaan. Tarpeellista on myös kiinnittää huomiota leskiin, jotka ovat saattaneet elää pitkän elämäntaipaleen puolisonsa ja perheensä kanssa, ja yksinäisyyden kokemus on tullut yllätyksenä heidän elämäänsä. Tilanteet ovat erilaisia, mutta tarve tulla nähdyksi ja kohdatuksi on yhteinen.
Ratkaisu ei ole omien ryhmien tai erityistapahtumien järjestäminen kaikille yksin eläville tai yksinäisyyttä kokeville. Olennaisempia ovat toimintatavat ja asenne. Tarvitaan herkkyyttä huomata erilaiset elämäntilanteet, lempeyttä kohdata ihmisiä ja kykyä elää heidän rinnallaan. Seurakunnan tulisi olla muutakin kuin ylistyksen, rukouksen ja opetuksen paikka: yhteisö, jossa on hyvä olla, jossa ei ole kiireen tuntua ja jossa erilaiset elämäntilanteet huomioidaan.
Perheelliselle ja ruuhkavuosia elävälle vanhemmalle seurakunnan kahvihetki ei ehkä ole viikon tärkein hetki, mutta yksinäiselle se voi olla keidas: hetki, jossa saa kohdata toisia ihmisiä, veljiä ja sisaria – perheen. Jumalan seurakunta on myös olennaiselta osin ystäväpiiri ja koti kaikille, jotka kaipaavat yhteyttä ja ystävyyttä. Myös solut ja pienryhmät tukevat tätä tarvetta.
Muistuttakoon Jeesuksen Kristuksen esimerkki meitä siitä, kuinka hän kohtasi Sakkeuksen, samarialaisen naisen kaivolla ja monia muita, joita muu maailma näytti sysäävän yksinäisyyteen. Jeesus kohtasi heitä lempeydellä sekä tarjosi heille toivoa.
Siunattuja kohtaamisia!
Mikko Jokisaari
Diakoniatyön johtaja
Helluntaikirkko
1.7.2026 | Helluntaikirkko
