Teksti on tiivistelmä Suomen Helluntaikirkon vuonna 2025 julkaisemasta samannimisestä lausunnosta.
Helluntailaisen yhteysajattelun muotoutuminen
Kun helluntaiherätys syntyi 1900-luvun alussa, liikkeen pioneerit uskoivat, että Pyhän Hengen kokemus ja sanoma Hengen kasteesta kuuluvat kaikille kristillisille yhteisöille. Pian kuitenkin kävi selväksi, ettei ”uutta helluntaita” otettu perinteisissä kirkoissa vastaan. Euroopassa kritiikki kiteytyi vuonna 1909, kun yli 50 saksalaista evankelista teologia julkaisi niin sanotun Berliinin julistuksen. Siinä väitettiin, että helluntailaisuudessa vaikuttava henki on demoninen. Suomessa kritiikkiä toivat esille erityisesti luterilaiset papit ja luterilainen lehdistö.
Vastustuksen seurauksena myös helluntaijulistajien kannanotoissa alkoi esiintyä kritiikkiä niitä kirkkoja ja kirkonjohtajia kohtaan, jotka torjuivat herätyksen. Ensimmäiset helluntaiseurakunnat perustettiin Pohjoismaissa 1910-luvun alussa, ja liikkeeseen alkoi juurtua painotuksia, joissa vierastettiin kirkko-organisaatioiden välistä yhteyttä.
Silti liikkeessä on aina opetettu, että todellisia Jeesuksen seuraajia löytyy myös muista kristillisistä yhteisöistä. Helluntailaisina ymmärrämme, että yhteisöjen historiat, seurakuntakulttuurit ja teologiset puhetavat poikkeavat toisistaan. Tämä moninaisuus itsessään ei vielä tee mistään yhteisöstä ei-kristillistä. Päinvastoin meillä on paljon yhteistä muiden kristillisten yhteisöjen kanssa.
Tiedostamme, että kristittyjen hajaannus heikentää evankeliumin vastaanottoa maailmassa. Tunnustamme oman vastuumme tästä hajaannuksesta.
Yhteyden perusta Uudessa testamentissa
Helluntailaisina tarkastelemme kristittyjen yhteyteen liittyviä kysymyksiä ennen kaikkea Uuden testamentin valossa. Sen mukaan yhteyden perustana ovat uudestisyntyminen, Jumalan lapseus, Kristuksessa pysyminen ja sitoutuminen apostolien opetukseen (Joh. 15:9–10; 1. Kor. 15:1–2; Ef. 2:11–22; Ap. t. 2:41–42). Tunnustamme, että emme aina ole osanneet tunnistaa näitä piirteitä muihin kirkkokuntiin kuuluvissa Jeesuksen seuraajissa.
Jeesus antoi seuraajilleen käskyn rakastaa ja palvella toisiaan (Joh. 13:34–35). Apostolit opettivat yhteydestä muun muassa kuvaamalla seurakuntaa perheenä, rakennuksena ja ruumiina (Ef. 2:19–22; 1. Kor. 3:9–17; 12:12–30).
Yhdymme siihen tulkintaperinteeseen, jonka mukaan Roomalaiskirjeen 14. luvun periaate ”uskossaan heikkojen” ja ”uskossaan vahvojen” keskinäisestä hyväksymisestä soveltuu moniin seurakuntakulttuuria ja toissijaisia oppikysymyksiä koskeviin näkemyseroihin. Samalla näemme, että apostolit pyrkivät pitämään kristityt erossa sellaisista hengellisistä virtauksista ja opettajista, jotka vääristivät kristinuskon keskeisiä totuuksia (esim. Room. 16:17; Gal. 2:4, 5).
Organisatorinen ykseys toissijaista
Helluntailiikkeessä on perinteisesti edustettu niin sanottua pietististä ekumeniakäsitystä. Siinä korostuvat uskon henkilökohtainen ja kokemuksellinen luonne. Yhteyttä muihin kristittyihin koetaan siinä määrin kuin yhteinen usko kyetään tunnistamaan. Tässä ajattelussa todellinen raja ei kulje kirkko-organisaatioiden vaan uskovien ja ei-uskovien ihmisten välillä.
Näistä syistä helluntailiikkeessä on suhtauduttu pääosin kriittisesti pyrkimyksiin, joiden tavoitteena on kasteen, ehtoollisen ja pappisviran vastavuoroinen tunnustaminen tai kirkkojen organisatorinen yhdistäminen. Haluttomuus edetä tähän suuntaan liittyy muun muassa kasteen, ehtoollisen, pappisviran ja kirkkonäkemyksen erilaisiin teologiin lähtökohtiin. Toisin kuin monille muille yhteisöille, meille kaste ja ehtoollinen eivät ole sakramentteja, joiden toimittamiseen tarvitaan tehtävään vihitty pappi.
Samoin vierastamme ajatusta, että ekumenian käsite laajennettaisiin koskemaan myös ei-kristillisiä uskontoja ja katsomuksia. Kristillisen identiteetin ja evankeliumin puhtauden vuoksi pidämme välttämättömänä, että kristillisen seurakunnan ja ei-kristittyjen välinen raja tunnistetaan ja säilytetään.
Vuoropuhelua ja yhteistyöhankkeita
Vaikka suhtaudumme kriittisesti osaan ekumeenisen liikkeen tavoitteista, pidämme tärkeänä vuoropuhelua muiden kristillisten yhteisöjen kanssa. Olemme valmiita kohtaamisiin, joissa pyritään keskinäiseen tutustumiseen, mahdollisten väärinkäsitysten oikaisemiseen ja sopivien yhteistyön muotojen etsimiseen.
Iloitsemme siitä, että tällaisia keskusteluja käydään Suomessa sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Liikkeellemme tärkeitä valtakunnallisia foorumeja ovat muun muassa Suomen vapaakristillinen neuvosto, Suomen Ekumeeninen Neuvosto, Suomen Evankelinen Allianssi ja Suomen Lähetysneuvosto.
Helluntailaisille luontevia yhteisiä rukouksen ja jumalanpalveluksen muotoja ovat esimerkiksi tammikuun ekumeeninen rukousviikko ja muut yhteiset rukoustilaisuudet, pastoreiden rukousaamiaiset, Jeesus-marssi sekä yhteiskristilliset evankeliointitapahtumat.
Luontevia yhteistyöalueita tarjoavat myös raamatunkäännöstyö, humanitaarinen apu, vainottujen kristittyjen tukeminen, maahanmuuttajatyö ja diakonia. Lisäksi pidämme tärkeänä yhteistä vaikuttamistoimintaa esimerkiksi lainsäädäntöhankkeisiin liittyvien lausuntojen muodossa.
Yhteisten hengellisten tilaisuuksien järjestämisen katsomme yleensä edellyttävän melko suurta samanmielisyyttä opin ja etiikan keskeisissä asioissa. Sen sijaan keskustelu ja esimerkiksi yhteiskunnallinen vaikuttaminen ovat mahdollisia monenlaisia oppitulkintoja omaksuneiden yhteisöjen kanssa.
Kaikissa tilanteissa haluamme rukoilla muiden kristillisten yhteisöjen puolesta ja puhua niistä kunnioittavasti.