11.9.2023 | Anssi Tiittanen

Pastori Jani Alangon ensimmäinen visiitti vankilaan kymmenisen vuotta sitten oli silmiä avaava. Harjoittelussa Jyväskylän helluntaiseurakunnassa viikkoarkeen kuului raamattupiirin vetäminen avovankilassa Laukaassa.

– Rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli, että miksi ihmeessä mä täällä olen. En ole mikään entinen vanki, pikemminkin puhtoinen pulmunen. Voinko edes tulla tänne, Alanko kertaa ajatuksiaan.

Mielessä kummitteli pinttynyt käsitys klassisesta vankilalähetistä, jolla on niin sanotusti taustaa.

  "Jumala tarjoaa toivon elämään."

Alanko ja ohjaajana toiminut Samuel Tedder odottelivat kokoontumistilassa. Ovi avautui. Raamattupiiriin tuli ihan tavallisia ihmisiä tavallisten kysymysten kanssa. Kaikki olivat uskossa – osa pidemmällä, osa alkutaipaleella.

Myöhemmin syksyllä leirikeskuksessa pidetyn yhteisen päivän päätteeksi Jani istui saunan lauteilla pitkää tuomiota istuvan, pian vapautuvan vangin kanssa.

– Jumala sanoi siinä minulle, että rakastan teitä molempia ihan yhtä paljon. Sitä lausetta olen kantanut siitä asti mukanani.

Alanko on suhteellisen tuore kasvo helluntaiseurakuntien vankilatyössä. Syksyllä hän alkoi johtaa työtä koordinoivaa valtakunnallista ryhmää.

Omaan työsarkaan, jota hän hoitaa Vantaan Kotikirkon pastorin toimen ohessa, on tällä haavaa kuulunut vierailuja vankiloissa Jokelassa, Vantaalla ja Riihimäellä sekä Helsingin vankilassa eli Sörkässä, jonka edustalle Alanko asettuu kuvaan.

Jani Alanko toivoo, että vankilatyössä koettaisiin uutta heräämistä helluntaiseurakunnissa.

– Etenkin vankilapaikkakunnilla laitos voisi olla osa seurakunnan näkyä ja arkea.

Innostavia syitä on Alangon mukaan ainakin neljä.

– Vankilassa julistetaan perusevankeliumia, mikä on yleensä uskoville luontevinta.

Toinen motivoiva tekijä on se, että vangeilla on vankeusajan myötä mahdollisuus pysähtyä elämän suurten kysymysten äärelle. Moni hakee suuntaa ja haluaa muutosta elämäänsä ja on myös vastaanottavainen Jumalan suuntaan.

– Työ vankiloissa on myös yhteiskristillistä, mitä pidän hyvin merkityksellisenä.

Oma tärkeä lukunsa on se, että rikosseuraamusalalla tunnistetaan ja tunnustetaan hengellisen työn merkitys osana ihmisen kuntoutumista. Vankilat ovat viimeisiä valtion toimintoja, joiden piirissä tunnustuksellisen kristillisyyden on ylipäätään mahdollista näkyä.

Vankilassakin kaikki lähtee luonnollisesti ihmisen omasta halusta osallistua toimintaan. Pakollisten jumalanpalvelusten aika on jo pitkään ollut ohi.

– Hartaushetket ovat osallistavia. Usein keskustelut ovat se kaikkein tärkein osuus. Ihminen pääsee kertomaan, mitä hänelle kuuluu.

Tavallinen vankilalähetin keikka alkaa aina turvatarkastuksella. Tarkastuksesta siirrytään vartijan kanssa kokoontumistilaan.

Sitten odotellaan, ketä tulee paikalle. Aina ei tule ketään.

– Kerran odotimme parikymmentä minuuttia ja aloin jo pakata kitaraa laukkuun. Sitten tuli yksi kaveri. Se oli eräs parhaista tilaisuuksista koskaan, kun saimme vieläpä lopuksi rukoilla hänen kanssaan, Jani Alanko kertoo.

– Muutenkin parhaita kertoja ovat ne, kun joku tulee mukaan yksin. Silloin on mahdollisuus keskustella avoimesti, koska tilanteeseen ei liity vankien keskinäistä sosiaalista painetta.

Jani Alanko kuvailee, että vankilatyön dna:ssa on tiettyä rehellisyyttä ja totuudellisuutta.

– Lähetilläkään ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täysin oma itsensä.

    "Mielessä kummitteli pinttynyt käsitys klassisesta vankilalähetistä."

Jani Alanko, 46, on kahden pojan isä. Vanhempi pojista, Oiva, menehtyi vain vuoden vanhana sairastettuaan koko lyhyen elämänsä harvinaista, aivoissa vaikuttavaa Krabben tautia.

Pienen elimistön toiminnot lamaantuvat, yksi kerrallaan. Vauvalla on paha olla, käytännössä koko ajan.

– Ensimmäisen kuukauden Oiva vain itki. Sitä pidettiin tietysti koliikkina.

Puolen vuoden kohdalla Jani oli Oivan kanssa jälleen Jyväskylän keskussairaalassa. Sinä yönä Oivalta meni näkö. Isä heijasi vapisevassa sylissään avuttomuuttaan itkevää poikavauvaa.

– Silloin tuntui, että en selviä.

Jani Alangon kostuva katse karkaa horisonttiin. Muistot valtaavat mielen.

Oiva kuoli joulukuussa 2011. Minkälainen päivä se oli?

– Täytyy sanoa, että en muista. Se päivä on sumun takana. Hän vain lakkasi hengittämästä.

Viimeisenä iskunaan Krabben tauti sammuttaa keuhkot. Pieni elämä päättyy siihen.

Omien karujen kokemusten täytyy olla voimavara, kun tekee työtä ihmisten kanssa, jotka arvattavasti ovat myös kohdanneet rajuja menetyksiä, mikä osaltaan on vaikuttanut heidän elämäänsä ja valintoihinsa.

– Kyllä. Oma tuska on aukaissut minulta korvat. Haluan vain kuunnella. Se oli sitä, mitä kaipasin itse silloin. Että olisin voinut vain huutaa ja joku olisi ollut vain siinä läsnä.

Voiko ihminen tulla koskaan riittävän kuulluksi? Ja voiko kukaan edes vastata siihen haasteeseen?

– En usko, että ihminen pystyy. Mutta Jumala pystyy, Alanko sanoo ja katse alkaa kirkastua.

– Jumala tarjoaa toivon elämään. Sen sanoman kanssa vankilaankin mennään.

– Ei sinne mennä tuomaan kummoistakaan teologiaa, vaan julistamaan yksinkertaista ristin sanomaa. Opettaminen on tärkeää, mutta se on seurakunnan vastuulla, kun vanki pääsee vapauteen ja seurakuntayhteyteen.

Niin, vankilan jälkeinen elämä – se on aivan oma haasteensa, ja sitä Alanko toivoisi seurakunnissa mietittävän osana näkyä vankilatyöstä.

Jani Alanko asuu Maaret-vaimon ja yhdeksänvuotiaan Lennin kanssa Järvenpäässä. Kolmasluokkalainen on jo reipas ja omatoiminen. Lennistä puhuttaessa isän kasvoille nousee spontaani ja pidäkkeetön hymy.

Oletko jo elämässä valon puolella?

– Kyllä. Olen onnellinen. Avioliittomme säilyi, ja me selvisimme, ja se on suuri Jumalan ihme.

Jani on tehnyt kotona remonttia viime vuosina. Huone toisensa jälkeen on kohentunut isännän käsissä uuteen uskoon.

– Remppaaminen maadoittaa ja kotouttaa. Ympäristö tuntuu itse rakennetulta.

– On upeaa, kun näkee kätensä jäljet.

Seinää on yllättävän mukava tuijotella, jos sen on itse laatoittanut.

Kirjoittaja Anssi Tiittanen / julkaistu 15.9.2023 RV-lehdessä nro 37/2023, kuva RV-lehti Anssi Tiittanen