Saimme alkukesästä viettää Suomen helluntailiikkeenä ainutlaatuista ja suuresti etuoikeutettua aikaa isännöidessämme helluntailiikkeen maailmankonferenssia. Oli mahtavaa avata ikkunat ja ottaa vastaan maailmanlaajuisen helluntailaisuuden raikkaita ja voimakkaita tuulia. Pyhä Henki näyttäisi olevan edelleen sama kuin Azusa-kadulla 1907 ja sama kuin Jerusalemissa ensimmäisenä helluntaina. Ihmeitä tapahtuu, ja seurakunnat eri puolilla maailmaa kasvavat. Mutta kysymys, johon tämä kaikki voi meitä haastaa, on se, olemmeko me edelleen samoja janoisia ja nälkäisiä opetuslapsia, joita olimme, kun ensimmäisen kerran saimme kohdata Pyhän Hengen?

Sanon nyt hieman suoraan, mutta mielestäni liian monista meistä on tullut sivustakatsojia. Ja tunnistan tämän houkutuksen itsekin. Olisi kieltämättä houkuttelevaa siirtyä katselemaan liikkeemme elämää hieman sivusta ja arvioimaan sen toimivuutta ja varsinkin muiden edesottamuksia siinä. Mutta vaikuttaa siltä, että kristillistä uskoa ei yksinkertaisesti ole koodattu toimimaan näin. Miten kristinusko sitten toimii?

Kristinusko toimii ainoastaan todeksi elettynä. Se edellyttää meiltä aina askelta. Uskon askelta. Kun Filippos kertoo ystävälleen Natanaelille Jeesuksesta, hän ei ala väittelemään teologiasta tai Nasaretin potentiaalista tuottaa Jumalan miehiä. Ehkä hänellä ei ollut edes kykyä tällaisiin syvällisiin väittelyihin. Hän on pakotettu vain toteamaan ystävälleen: ”Tule ja katso” (Joh. 1:46). Natanael ei voinut jäädä viikunapuun varjoon arvioimaan etäältä, voisiko Jeesus olla Jumalan lähettämä Messias. Hänen piti lähteä liikkeelle. Hänen piti tulla. Ja hänen piti katsoa ja kokea se kaikki itse.

Myös Daavid kehottaa psalmissa 34: ”Tulkaa ja maistakaa, kuinka Herra on hyvä!” Daavid ei halua antaa kuulijoille vain teoreettista viestiä siitä, että Herra on hyvä. Hän toivoo, että he saisivat kokea tämän todellisuuden itse. Samaa toimivan uskon dynamiikkaa kuvasi myös brittiläinen julkkisseikkailija ja luonnossa selviytyjä Bear Grylls hiljattain The Times -lehden kolumnissaan: ”Minulle kristillisen uskon omaamista on vaikea artikuloida. Se on kuin kuvailisi jäätelöä tai uimista – sitä on kokeiltava, jotta sen voi tuntea.”

Moni sivustaseuraaja ajattelee tietävänsä kristinuskosta ja helluntailaisuudesta kaiken oleellisen, mutta niin houkuttelevaa kuin sivustalta spekuloiminen onkin, se ei kerro kaikkea. Ei alkuunkaan. Jos haluamme todella tietää mistä on kyse, meidän on uskallettava heittäytyä mukaan. Tämä kutsu voi myös tulla meille ajankohtaiseksi yhä uudestaan. Välillä mekin, joilla helluntaikokemus kyllä on, tasoitumme ja rauhoitumme. Me salonkikelpoistumme. Sivistymme. Tulemme aikuisiksi ja järkeviksi. Ehkä jotakin tällaista meidänkin liikkeellemme on käynyt. Meistä on tullut hyvin sisäsiistejä. Meistä on tullut uskovaisuuden ammattilaisia. Mutta olemmeko samalla myös menettäneet jotakin?

Itsekin, keski-ikäisenä ja moniin mukavuuksiin tykästyneenä, huomaan, että en aina saa enää kiinni siitä uskon tuoreesta substanssista, joka niin paljon leimasi ensimmäisiä vuosiani Jeesuksen seuraajana. Kuitenkin näen ympärilläni nousevan palavasti Jeesusta rakastavan ja häntä rohkeasti edustavan sukupolven ja koen sisimmässäni haasteen. Jäänkö katselemaan sivusta ja vain peukuttamaan postauksia, vai kutsuuko tämä uusi virta myös minua jälleen heittäytymään mukaan ja sukeltamaan sekaan aivan umpsukkeliin asti? Ystäväni, me olemme nyt suurien mahdollisuuksien äärellä. Kristuksen palava rakkaus kutsuu meitä, niin kauan kuin täällä vaellamme, elämään täysillä todeksi sitä uskoa ja hengellistä kutsumusta, jonka olemme Jumalalta saaneet! Maistatko sinä vielä sen? Jeesuksen todellisuuden. Tunnetko elämän ja kihelmöivän inspiraation virtaavan suonissasi, kun ajattelet uskonasioita?

Ville Kalaniemi
Rovaniemen helluntaiseurakunnan pastori,
Lapin, Kainuun ja Koillismaan seurakuntien edustaja Helluntaikirkon hallituksessa

14.7.2025 | Ristin Voitto -lehden pääkirjoitus