Rohkeutta katsoa peiliin
Seurakunnan pitäisi olla paikka, johon uskaltaa tulla myös silloin, kun elämä on kolhinut. Paikka, jossa ei tarvitse peittää haavojaan tai ansaita oikeutta kuulua joukkoon. Mutta entä silloin, kun haavat onkin aiheuttanut seurakunta?
Helluntailiikkeen yli satavuotiseen historiaan mahtuu valtavasti hyvää. Ihmisiä on tullut uskoon, seurakuntia on syntynyt, ja monet ovat löytäneet kodin, tehtävän ja Jumalan armon. Silti historiaamme mahtuu myös tilanteita, joissa ihmisiä on hallittu pelolla, ahdistettu eskatologialla tai suljettu yhteyden ulkopuolelle.
HELLUNTAIKIRKKO on vuodesta 2018 lähtien käynyt säännöllistä keskustelua Uskontojen uhrien tuki ry:n kanssa ja halunnut kuulla ex-helluntailaisten kokemuksia. Vuorovaikutus on ollut hyvin rakentavaa. Se on vahvistanut ymmärrystä siitä, että kuulemisen on johdettava myös vastuunkantoon. Siksi Helluntaikirkko valmistelee yhteistä anteeksipyyntöprosessia. Tarkoituksena ei ole etsiä syntipukkeja vaan kuulla haavoittuneita, tunnistaa väärät toimintatavat, tunnustaa aiheutettu vahinko ja pyytää anteeksi.
Anteeksipyyntöä ei voi hoitaa nopeasti alta pois. Edessä on aluksi kahden vuoden mittainen matka, jossa seurakuntia kutsutaan kohtaamaan ihmisiä ja oppimaan hengellisen väkivallan sekä epäterveen johtajuuden tunnistamista. Virstanpylväänä on anteeksipyyntöpäivä vuoden 2028 Juhannuskonferenssissa. Kaksi vuotta on kuitenkin vasta matkan ensimmäinen etappi. Tärkeää on, mikä sen jälkeen muuttuu.
VASTUUN kantaminen kuuluu yhteisölle, jonka piirissä haavoittuminen on tapahtunut. Auttamista ei voi ulkoistaa, vaikka vertaistuki ja ammatillinen apu ovat korvaamattomia. Haavoittunut tarvitsee paikan, jossa hänen kokemustaan ei vähätellä ja jossa hän voi halutessaan löytää myös turvallista hengellisyyttä.
Syrjään jääneen ääni ei yleensä kanna sinne, missä toimintaa johdetaan. Siksi johtajien on kuunneltava erityisen herkästi. On kysyttävä, millaisia jälkiä opetuksemme ja tapamme käyttää valtaa ovat jättäneet. Terve yhteisö ei ole virheetön vaan sellainen, joka tunnustaa virheensä ja korjaa toimintaansa.
Onko nykyinen sukupolvi vastuussa menneiden sukupolvien tekemisistä? Kyllä on. Vastuun kantaminen ei merkitse henkilökohtaisen syyllisyyden jakamista vaan menneiden kipujen tunnustamista ja virheiden korjaamista. Kuka muu sen tekisi, elleivät ne, jotka nyt ovat vastuupaikoilla?
HELLUNTAILIIKE on pysynyt koossa yli sata vuotta ja käynyt läpi suuria muutoksia. Meidän ei tarvitse pelätä oman historiamme vaikeita kohtia. Rehellinen peiliin katsominen ei riko sitä, mikä on ehjää ja tervettä. Sen sijaan se auttaa rakentamaan seurakuntia, joissa ei tarvitse pelätä kysymistä, eri mieltä olemista tai avun pyytämistä.
Yhteisön vahvuus ei näy kiillotetussa julkikuvassa vaan siinä, miten se kohtelee haavoittuneita. Olemmeko valmiita kuulemaan myös kertomukset, joita emme haluaisi kuulla, ja muuttumaan, kun peili näyttää jotakin kipeää?
Uskon, että vastaamme kyllä. Evankeliumin ytimessä ovat totuus, armo ja sovinto. Niitä ei voi julistaa uskottavasti, ellei niitä suostuta elämään todeksi myös silloin, kun vastuu osuu omalle kohdalle.
Esko Matikainen
Kirjoittaja on pastori ja Suomen Helluntaikirkon toiminnanjohtaja.
Teksti on julkaistu RV 22/26 lehden pääkirjoituksena.

